BESOS

Miksi vaikealta tuntuvista asioista usein vaietaan? Suojellaanko silloin itseään vai kuulijaa?

Kaikki käsittelee asioita erilailla mutta omasta mielestäni puhumalla asioista muitten kanssa voi saada ja antaa itsekin hyviä, uusia näkökulmia ja monesti vertaistukeakin. Ihmisiähän täällä vain kaikki ollaan ja monelle meistä tapahtuu samankaltaisia asioita joihin yllättävän monet voivat samaistua; useimmat meistä kokevat jossainvaiheessa sairauksia, väkivaltaa, yksinäisyyttä, kuolemaa, pettämistä, jättämistä, surullisia ja iloisia, hämmentäviä ja kauhistuttavia asioita elämässämme. Toiset käsittelee vaikeatkin asiat helpommin kun taas toiset käpertyvät itseensä tai menevät ihan lukkoon.

Itse kuulun ensimäiseen kastiin. Ainakin tähänasti olen onnistunut ilman suurempia ponnisteluita selviämään aika hyvin koettelemuksista. Uskon sen johtuvan turvallisesta perustuksesta jonka olen saanut jo lapsena.

Toisaalta omat kokemukseni voi olla aika pieniä joidenkin toisten elämäntapahtumiin verrattuna. Toisaalta taas eräs ystäväni voivotteli kyynel silmissä että miksi teillä pitää aina olla niin huonoa onnea ja monenlaisia koettelemuksia.. Itse en ollut oikeastaan osannut ajatella asiaa ollenkaan tuolta kantilta.

Merkittävimpinä kokemuksian meillä tietenkin on Reetan sydänvika ja toissa syksyinen (hyvin onnistunut) sydänleikkaus sekä yhtäaikainen keskenmeno viikolla 10. Siinä toinen toistaan suurempi asia peittosi toisensa. Ikäänkuin ”huono + huono = hyvä” Joten keskenmeno menetti siinävaiheessa merkityksensä kun oli niin paljon isompi asia mietittävänä. Pohdein kyllä välillä minkälaista keskenmenon käsittely olisi ollut jonakin muuna ajankohtana..

Nyt loppusyksystä tulin kolmannen kerran raskaaksi kunnes viikolla 12 ultrassa välipäivinä totesivat keskeytyneen keskenmenon ja lähettivät pillerit kourassa kotiin tyhjennykseen. Lääkärin asenne oli hyvä ja asiallinen, faktat faktoina. ”Sikiö on kuollut. Pahoittelen. Se on vain huonoa tuuria.” Kun taas osaa hoitajista jouduin melkein itse lohduttamaan. ”Vooooi, kävikö sinulle nyt nääääin…oooikeein hyväää uutta vuotta nyt kaaaaikesta huolimatta..”

Tyhjennys meni fyysisesti hienosti ilman suurempia kipuja ja vuotokin kesti vain viikon verran. Odottelin että milloinkahan se henkinen puoli alkaa tuntumaan raskaalta tai pahalta tai miltä sen nyt kuuluu tuntua, eikä sitä oikeastaan tullutkaan, taaskaan.

En väitä että tämäkään keskenmeno olisi ollut ihan samantekevää, ja jokainen kokee ja käsittelee omalla lailla, minä mm.tällälailla, tänne kirjoittelemalla, mutta kun selittää ihmisille että tämä asia ei nyt oikeastaan ihan sydänjuuria myöten koskettanutkaan niin tuntuu että useammat pitävät joko kylmänä, tyhmänä tai tunteettomana. Kaikki odottavat suurta draamaa ja uskovat tietävänsä että itken kuitenkin itseni uneen useampana iltana. Joillekin on ollut yksinkertaisesti vaan helpompaa esittää surullisempaa kun onkaan.. Miksi sitten olen kertonut keskenmenosta ja varsinkin raskaudesta muille jo aikaisessa vaiheessa..?! Koska, sanoin jo ensimmäistä odottaessani että yhtä pahalta (tai ei) se tuntuu kuitenkin jos menee kesken, oli siittä sitten kertonut muille tai ei. Tosin olen itse ollut siinämielessä ”onnellisessa asemassa” että molemmat ovat olleet alkuraskauden keskenmenoja, kohtukuolemat ja muut ovat varmasti ihan asia erikseen!

Toki, seuraavalla kerralla olen varmaan kaikinpuolin paljon varovaisempi ja koitan ehkä vähän venyttää kertomista useimmille mutta monen kuukauden salamyhkäinen kyräily on mielestäni vähän muidenkin ala-arvioimista.

Ja keskenmenoja tuntuu olevan useimmilla naisilla tai ainakin jokaisen jollakin tutulla, joten miksi niistä ei voitaisi puhua samallalailla kun synnytyksistäkin tai miehet armeijasta?!

Haluatko kertoa omasta kokemuksesta? Olisi mielenkiintoista tietää monellako on mennyt kesken? Ja onko joillakin mennyt monta kertaa..